Kuvapostaus

Lyhyen ajan sisään puskee uutta päivitystä blogiin. (Nyt sain muuten lisättyä kuvat myös edelliseen postaukseen. Käykääpä tsekkaamassa!)

Kevät alkaa vähitellen kolkuttelemaan ovea ja sitkeä flunssa vihdoinkin taittua. Eilen iltapäivällä olin ulkona, taivaalta sateli reippaanlaisesti lunta kunnes ukkonen pamahti melko voimakkaasti. Mielenkiintoinen talvi ollut tämä, eikä vähiten sään puolesta.

Kanadan olympiamenestyksestä en voi olla lyhyesti mainitsematta. Ennen vuoden 2010 Vancouverin kisoja, talvi-olympialaiset ei kuulemma ollut aivan niin iso juttu, mitä se on nykyään. Ei tullut läheskään niin paljon mitaleita, eikä kansaa kiinnostanut niin paljoa. Mutta nykyään, Canadians go crazy! Päivän verensokeritasosta riippuen, joskus tuo ihmisten henkselien paukuttelu siitä, miten ”Kanada on talven tai jääkiekon” kotimaa on ihan hauskaa ja tunnen itseni osaksi tätä kansakuntaa. Joskus taas.. No, silloin kun on tullut 15cm kerralla lunta, niin ollaan oltu heti kiireellä sulkemassa kouluja. En ole pystynyt olemaan hymeksimättä mielessäni. Okei, Manitoban talvessa tuskin paljoa naurunaihetta olisi, eli eroavaisuuksia löytyy.

Tällä kertaa pidän pääpainon kuvissa ja jätän lörpöttelyn vähemmälle. Kuviin muuten tulossa lähiaikoina, ehkä jopa seuraavaan päivitykseen, parannusta kun ostan vihdoin uuden kameran. Sitä ennen vielä tämän laatuisia otoksia! (osa ei ole itseni ottamia, saatatte huomata eron.)



Family Dayna (vapaapäivä) tuli kätyä auttamassa
vapaaehtoisena kaakao-festivaalilla. Oli väkeä paikalla.



Kirpeää pakkasta ja kaunista säätä.
Allekirjoittaneen kenkävalinta oli neljän
tunnin ulkonaoloon luokaton.

Tämä on mielestäni aika kanadalainen kuva.

Torontossa on aina mukava piipahtaa.
Tällä kertaa ohjelmassa oli illallinen ja jazzia.

Kotikontuja. Oma katu lähtee risteyksestä vasemmalle.

Kuka tämä kaveri on?

Tus ny Kanye sieltä maskin takaa
itte näyttää miten tää homma toimii.

Joskus sitä tulee mietittyä,
mitä olen tehnyt..

... ansaitakseni...

... näin huikean kohtelun. (Tämäkin kokemus
ilmaiseksi.)

Mutta onneksi...

... en ole todellakaan ainoa.
That's what you can get
when you're a Rotary Exchange Student.

R.O.L.E

Yksi asia on varmaa –ikinä en enää katso Super Bowlia. Siitä saa vaan sitkeän flunssan jonka eliminointiin tarvitaan antibiootti-kuuri. Melkein pari viikkoisesta lentsusta huolimatta, reissu pohjoiseen tuli tehtyä ja sen annin käyn päällisin puolin tällä kertaa läpi.. Kuitenkaan liian syvälle pureutumatta. Lyhyehkö päivitys tällä kertaa luvassa, pieni ripaus kuvia tulee heti kunhan saan kamerani takaisin.

26 vaihtaria ja tulevaa vaihtaria + muutama aikuinen minibussin kyytiin kompakteine rinkkapakkauksineen ja bussi kohti Algonquin parkia, luonnonpuistoa reilun viiden tunnin ajomatkan päässä Hamiltonista. Way up North- kuten kuuluu sanoa. Bussimatkan jälkeen kilometrin verran järven jäätä itse tukikohtaan. Tarkoituksena viettää kolme yötä tosi alkeellisissa oloissa.

Reissun lyhenne R.O.L.E tulee sanoista Rotary Outdoors Leadership Excperience. Se oli todella noita kaikkia. Reissu oli itsellenikin kokemus –huikea kokemus- mutta voi vaan kuvitella mitä se on tyypeille Australiasta tai Argentiinasta, jotka ovat ensimmäistä viikkoa Kanadassa.

Jokaisena aamuna ilkeä ja ennen kaikkea kylmä herätys. Puulämmitteisessä mökissä ei kipinävuoroja yöllä ollut. Lämpöä tuvassa kyllä riitti, mutta vain päivällä.

Sunnuntaina oli vuorossa ensimmäinen vaellusretki lumikengillä. Pari tuntia ja muutama kilometri, ei yhtään hullumpaa.

Retken päälle avannon kautta puulämmitteiseen saunaan, josta uudelleen avantoon. Kylläpä kelpasi! Harmi vaan, että jokaiselle ryhmälle oli varattu kaikkeen tuohon aikaa 20minuuttia. Tänne asti piti tulla, että ensimmäistä kertaa tuli koettua niin avannon jäätävä vesi kunnolla. Mahdollisimman pokkana oli silti marssittava järveen ja etelästä tuleville oli uskoteltava, että tämähän on itselle ihan normaalia. Taisi mennä läpi aika onnistuneesti. J

Maanantaina oli vuorossa varsinainen grande finale. Samanlainen vaellusretki lumikengät jalassa, kuin sunnuntaina, mutta tällä kertaa matkaan lähdettiin kymmenen jälkeen aamusta ja palattiin viiden aikaan, hippasta ennen päivällisaikaa. Painotan, ettei vaelluksilla teoriassa ollut aikuisia mukana. No, oli siellä kaksi mutta näiden rooli oli yhtä kuin ei mitään.

Tämän enempää en aio kertoa, vaikka vielä olisi paljon kerrottavaa mm. vaelluksista sekä muutamasta muusta jutusta, joita en edes maininnut. Tekisipä mieleni jakaa se kanssanne, mutta miksi en näin tee, on koska mekään ei tiedetty reissusta oikeastaan yhtään mitään etukäteen. What happens in Algonquin, stays in Algonquin. On vain todettava, että ryhmämme oli aivan huikea, olimme ihan yhtä perhettä. Lähes jokaisella oli varmasti suuret ennakkoluulot, kylmään aamuun herääminen oli sitä itseään, suihkuttomuus ja kova makuualusta koettelivat varmasti monia, mutta kaikki olivat enemmän kuin tyytyväisiä retken päätteeksi. Jokaisella oli oikeus olla oma itsensä. Onnistuimme ryhmätehtävissä ja vaelluksissa loistavasti. Tämä reissu lienee jo nyt TOP5 kokemuksissa, joita täällä on tullut koettua ja on vielä tulossa. Sääkin suosi, viimeisenä aamuna oli kireä -30 asteinen pakkanen, mutta reissun keskilämpötila oli varmaan -15 kieppeillä.

Kiitos, Algonquin R.O.L.E-camp!

P.S. DFYN! Ai mitäkö se sitten meinaa? No, sitäpä voitte pähkäillä ja googletella ihan kaikessa rauhassa. ;)

Mars matkaan.

 

Ryhmämme lippu koostui kahdesta osasta.
Itse sain kunnian ottaa tuon toisen puoliskon.

Sää suosi useaan otteeseen.

 

Vaellukselle valmistautumista.

Kivat notskit saatiin aikaiseksi erämaassa.

 

 

Kuka olen?

Taitaa olla aika herätellä taas parin viikon hiljaiselon jälkeen tämä blogi henkiin. Vaihtovuoteni ylitti eilen (1.2) puolivälinsä, 178 päivää sitten laskeuduin Toronton lentokentälle, 175 päivän päästä Finnairin kone nousee ilmaan pimenevälle yötaivaalle kääntäen kurssinsa itää kohti. Paluuliput on siis jo varattu ja paluu Suomeen on heinäkuun lopussa. Tällä kertaa käyn läpi vain pikaisesti tammikuun lopun jännittävimmät kuulumiset ja pureudun sen jälkeen johonkin muuhun.

Aika on kulunut mm. luistellessa erinäisissä porukoissa, usein jääkiekkotoppaukset ynnä muut sen lajin pelaamiseen tarvittavat tavarat mukana. Elokuvissa on tullut käytyä myös melko ahkerasti ja käytiinpä heittämässä toinen laskettelureissu pohjoiseen Collingwoodiin. Koulussa oli vihdoin koeviikko pari viikkoa sitten, jakso vaihtui luonnollisesti samalla. Ensi jaksossa itselle tulossa historiaa, (vapaatunti), valokuvausta ja uskontoa. Itsellä ei ollut koeviikolla kuin ranskan koe, joka meni vähintään kohtalaisesti.. Ehkä. Loppuaika koeviikosta meni kotona lorviessa. Toinen NHL-matsi käytiin katsomassa host-isäni kanssa Buffalossa. Perjantaina tsekattiin yksi maailman suosituimmista sirkuksista, Cirque du Soleil (on muuten Kanadasta alun perin). Hieno show, mutta aiemmin hehkuttamani Stomp! veti kyllä pidemmän korren. Eiliseksi olin kutsuttu kaupungin mustille ihmisille tarkoitettuun vuosittaiseen gaalaan. Mielenkiintoista oli käydä, vaikka loppua kohden rupesi tylsistyttämään. Juuri nämä tällaiset tilaisuudet ja niistä saatu kokemus maksavat itsensä takaisin vuosien päästä.

Hienoja hetkiä on siis jälleen kerran ollut ja elämä on suhteellisen rentoa. Meidän house-liiga joukkueella pelit menneet välillä hyvin, välillä karmeasti. Intohimo tuohon juttuun kasvaa viikko viikolta, parin kuukauden päästä kausi on tosin jo ohi. Tasan viikon päästä olisi määrä lähteä Algonquiniin, 5h automatkan päähän pohjoiseen muutamaksi päiväksi muiden piirin vaihtareiden kanssa. Ainut elektroninen sallittu laite on kamera (ei sähköjä koko talossa), ei juoksevaa vettä ja majoituspaikalle käveltävä kilometrin verran järven jäätä pitkin. Extreme-eräilyä siis luvassa, ehkä se kuitenkin vähän enemmän etelästä tulevia hätkähdyttää kuin tällaista härmäläistä. Positiivista virinää on itsellä ilmassa, mutta niin on tosin myös flunssan alkua.
-------------------------------------------------------------------------

Nyt vaihdan topickia, vastaan osittain otsikossa itselleni esittämään kysymykseen. Ei tule oma elämäkertaa, ei edes lyhennettyä versiota. Tämä aihe on pyörinyt päässäni rehellisesti sanottuna jo useamman vuoden, kenellekään en ole siitä kunnolla avautunut vaan olen hautonut sitä mielessäni. Ehkäpä tämä on sopiva hetki purkaa ajatukset, kun olen täällä kaukana ”turvassa”. J

Kuten totesin, vaihtovuoteni on ylittänyt puolivälin. Niin kuin tässäkin blogissa olen sen sanonut, vaihtovuoden aikana vaihto-oppilas muuttuu ihmisenä vähitellen. Palaat takaisin erilaisena kuin olit silloin kun lähdit, otat enemmän vastuuta itsestäsi ja sitä rataa, blaa blaa blaa. Olen huomannut vaihtuvuutta tapahtuvan, ja ennustan että sitä on vielä luvassa. Yhdessä asiassa en ole huomannut muutosta.

Olen ollut lähes koko elämäni ajan hiljaisempaa ihmistyyppiä enkä ole koskaan ollut varsinaisesti mikään vitsinlohkaisija. Etenkin vähänkään isommissa porukoissa, oli se porukka sitten tuttu tai vieraampi. Olen miettinyt, mistä se johtuu? Onko se vain suomalaista varautuneisuutta, tuliko se geeneissä, onko syynä pieni kotikyläni ja ”pienet piirit” vai onko se kombinaatio noita kaikkia, tai edes paria niistä? Mahdotonta sanoa. Yhtä kaikki ajattelin, että lähden hakemaan muutosta tähän vaihtovuoden aikana. Luon valtavasti kaverisuhteita ja mykistän Suomessa kaikki small-talkillani, kun palaan. Yritin aikani, mutta olen huomannut, ettei muutosta ole tässä asiassa tullut. Koin hetkellisesti lievää pettymyksen tunnetta, kunnes tulin ajatelleeksi että ”Jaa. Entä sitten?”.

Latino-Amerikasta, Espanjasta tms. tulevat mielletään usein aurinkoisiksi ilopillereiksi, lähes poikkeuksetta nämä kaverit saavat positiivista huomiota. Stereotyyppisen suomalaisen piirteitä lienee tässä turha luetella, mutta itse en todellakaan tunnustaudu myöskään sisäänpäin kääntyneeksi tuppisuuksi. Kuitenkin, onko se joku vääryys jos olet rauhallisempaa sorttia? Mielestäni ei, vaikka usein hiljaisesta ihmisestä puhuttaessa on helposti huomattavissa negatiivinen nyanssi. Itse pyrin olemaan avoin kaikkea ja kaikkia kohtaan.  Vaihto-oppilaat ympäri maailman mielletään usein positiiviseen sävyyn hölöttäjiksi, jotka onnistuvat helposti luomaan uusia kaverisuhteita ja niin edespäin. Tai ainakin itse miellän sen näin. Senpä takia luulen, että melko moni minut tunteva yllättyi, kun pyrin mukaan tähän ruljanssiin.

En nyt yritä kerjätä tällä tekstillä huomiota että ”Hei, minäpäs olen vähän tällainen uniikki vaihtari!” Kaikki me olemme erilaisia yksilöitä ja tunnen tyyppejä, joissa on vähän samaa "vikaa". Etenkin suomalaisilla on tapana huolehtia, mitäköhän muut mahtaa minusta ajatella. Sitä olen itsekin miettinyt, mutta loppujen lopuksi päätin, etten rassaa sillä päätäni. Olen yrittänyt tiivistää ajatukseni lyhyehköön muotoon.  ”Niin kauan kuin arvostat toisia ihmisiä ja olet kohtelias heitä kohtaan, ei sinun tarvitse huolehtia, mitä he saattavat ajatella sinusta."

En koe ainakaan vielä, että oma Muutos2014 olisi onnistunut. Se, mitä lähdin hakemaan. Mutta en välitä siitä, aion olla oma itseni ja nauttia elämästä myös vuoteni jälkimmäisen puoliskon.

Siittä vielä loppuun kuvat:

Yksi kentän staroista.

Kukas se siellä, hiukset taakse sudittuna? Kuka tunnistaa?

Paikat oli tällä kertaa aika paljon paremmat,
kuin edellisellä kerralla.